Viimeisen kuukauden ajan ennen pääsykoetta yritän taas päästä jyvälle fysiikasta. Kiire on kova ja yritän olla ottamatta turhaa stressiä lukemisesta - puhumattakaan laskemisesta!
Oman rajallisuuden tajuaminen ja myöntäminen tekee hyvää. En ainakaan erehdy luulemaan liikoja itsestäni. Itse asiassa tällä hetkellä tuntuu parhaimmalta jättää tämä blogi tauolle ja unohtaa muutkin aiheeseen liittyvät forumit. Yritän keskittyä olennaiseen. Kun seuraavan kerran päivitän, päivitän lähempänä pääsykoetta. Jos en muuta, niin pikapaniikkipostauksen. Voipi mennä pääsykokeen jälkeenkin, jos ja kun on pakko päästä purkaamaan fiiliksiä itse kokeesta.
Olen pääsykoelukemisen lomassa miettinyt paljon lääkärin velvoitteita ihmisen kohtaamisessa sen sijaan, että kohdattaisiin ja "hoidettaisiin" vain se sairaus. Ihminen on kokonaisuus, jonka hoitamiseen liittyy myös humanistinen, ihmisläheinen puoli. Joskus mietin, olenko luonteeltani liian herkkä lääkäriksi, hoitajaksi tai mihin tahansa ammattiin, jossa ihminen lähestyy toista ihmistä hädässä ja/tai murheessa.
Jatkankin pohdintaa nyt samantien, kun olen saanut lapset ruokittua.
Niin, olen aina ollut pohjimmiltani herkkä, ja olen pitkään pitänyt sitä puutteenani. Herkät, tilanteille ja ihmisille sensitiiviset persoonat joutuvat helposti sivuun, jolloin heidän ääntään ei kuulla. Ja joskus minusta tuntuu, ettei halutakaan kuulla. Mitä se kertoo yhteiskunnastamme? Millaisen voimavaran menetämme, kun torjumme herkkyyden tavoitellaksemme kovaa kilpailua, voittoa ja menestystä?
Herkkyys on kasvattanut sisua ja opettanut minua itsenäistymään. En enää juurikaan välitä, mitä muut minusta ajattelevat. Olen vapaa tekemään ja toteuttamaan itseäni niin kuin itse parhaaksi näen. Lapset saatuani olen kuitenkin vähitellen pyrkinyt suuntaamaan herkkyyden itsetutkiskelun sijasta muihin ihmisiin. Kaikki eivät välttämättä tarvitse apua. Kaikilla ei välttämättä joka hetki ole murhetta tai ongelmaa tai ainakin he haluavat sellaisen vaikutelman antaa. Joillain on puolestaan niin kiire, ettei aitoja kohtaamisia synny, vaikka aihetta ehkä olisi. Heistä en huolehdi eikä minun tarvitsekaan. Mutta ihmisiä, jotka apua tarvitsevat ja pyytävät, autan mielelläni sillä jostain kumman syystä se tekee olostani levollisen ja onnellisen jopa. Tämä on tullut ilmi useasti tavallisessa arjessa niin pienten lasten kuin vanhustenkin kanssa. Olen kai luonteeltani erityisen auttamisaltis ja tietyllä tavalla uhrautuvainen.
Amos Pasternack kirjoittaa:
Potilaan ja lääkärin kohtaamiseen potilas tuo sairautensa aiheuttaman ongelman. Hän hakee apua koska ruumis tai mieli on särkynyt ja ehkä hän sairaana tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Hänen sairautensa voi näyttäytyä lääkärille selkeästi tunnistettavin taudin oirein ja löydöksin, mutta kuvassa on aina mukana myös vaikeammin hahmotettavia piirteitä: epätietoisuutta, pelkoa, hätää ja kärsimystä. Lääkäri puolestaan tuo kohtaamiseen tieteellisen asiantuntemuksensa ja laajat tietonsa. Mutta nämä eivät aina riitä.
Paranemiseen tai kärsimyksen lieventämiseen tähtäävä hoito voi jäädä puolitiehen, ellei lääkärillä ole lisäksi viisautta, oivallusta ja elämänkokemusta, joiden varassa hän voi ymmärtää potilaansa reaktioita ja tunteita. Terveys ja sairaus ovat hyvin subjektiivisia kokemuksia. Ne ovat myös vahvasti kulttuurisidonnaisia.
Lääkärit kohtaavat työssään elämän koko kirjon, syntymisen ihmeestä elämän loppumisen suruun ja kipuun, sairauden aiheuttamasta tuskasta ja kärsimyksestä paranemisen iloon.
Onneksi lääkäri voi kasvaa työhönsä ajan kanssa. En silti voi olla miettimättä, mitä liika herkkyys ja myötäeläminen voi pitkän ajan kuluessa tehdä lääkärille tai kenelle tahansa hoitoalan ammattilaiselle. Vaikeimmissa tapauksissa puhutaan jopa sijaistraumatisoitumisesta. Herkkyyttä ei voi koskaan täysin poistaa itsestään. Sitä joko on tai ei ole. Olennaista lienee oppia tasapainottamaan ja erottamaan työ- ja kotiminä niin, ettei psyykkinen kuorma kasva liian suureksi. Mutta miten se tapahtuu käytännössä? Sitä en tiedä.
Lääkäriksi. K. Eskola, T. Haahtela, A. Pasternack & R. Pelkonen. Duodecim 2007.
