Varsinaista ihmisbiologiaa olen kerrannut paljon. Memory cardsit on olleet aina laukussa mukana ja sieltä sitten tarpeen mukaan olen kaikenlaista tietoa kaivanut... Kannattaa askarrella! Sen sijaan solubiologiasta mitoosi ja meioosi on vähän hämärässä, tiedättehän, välivaiheet ja ne muut. Mulla ei vaan ole ollut aikaa paneutua sellaiseen.

Kemiaa en ole lukion reaalikokeen jälkeen paljonkaan kerrannut. Lähinnä orgaanisia yhdisteitä ja reaktioita olen tavannut ja yhden helpon pH-laskun laskin lonkalta yks ilta. Fysiikkaa olen kerrannut hirveissä täpinöissä ja aina jotain uutta oppinut ja tajunnut ja oppisin ja tajuaisin jatkossakin, jos aika ei loppuisi kesken. Parhaimmillaan olen saanut luettua ja laskettua sellaista viittä tuntia päivässä. Yleensä kyllä huomaan, kun päivän annos on saavutettu, enkä ole väkisin yrittänyt yltää enempään.

Viikonloput olen huilannut enkä ole kuin korkeintaan vilkaissut kirjoista jotain pikku juttuja. Olen myös yrittänyt nukkua säädyllisiä yöunia. Ei mitään pitkälle iltaan lukemista, siis ei todellakaan! Ainoastaan yksi juttu on kuluneiden kuukausien aikana kaihertanut mieltä ja sehän on tietysti syyllisyys. "Äiti menee tänään taas kirjastoon" ei kuulu suosikkilauseisiini. Toisaalta mies ei voine valittaa saamastaan laatuajasta lasten kanssa. Välillä näinkin päin.

Summa summarum 10 kuukautta on kulunut älyttömän nopeasti. Olen selvinnyt hitonmoisesta lukemistalkoosta hengissä (aplodeja) ja toisaalta olen selvinnyt vauva-ajastakin kohtuullisen hyvässä hapessa. Kiitos tämän projektin, johon olen saanut paeta aina, kun olen kaivannut omaa aikaa ja itseäni. Kiitos vielä kaikille asianosaisille ts. 100% miehelleni. Hän on upea. Me ollaan upeita. Kiitos kiitos kiitos.

Oman rajallisuuden tajuaminen ja myöntäminen tekee hyvää. En ainakaan erehdy luulemaan liikoja itsestäni. Itse asiassa tällä hetkellä tuntuu parhaimmalta jättää tämä blogi tauolle ja unohtaa muutkin aiheeseen liittyvät forumit. Yritän keskittyä olennaiseen. Kun seuraavan kerran päivitän, päivitän lähempänä pääsykoetta. Jos en muuta, niin pikapaniikkipostauksen. Voipi mennä pääsykokeen jälkeenkin, jos ja kun on pakko päästä purkaamaan fiiliksiä itse kokeesta.

Lykkyä pyttyyn, nährään!

Jatkankin pohdintaa nyt samantien, kun olen saanut lapset ruokittua.

Niin, olen aina ollut pohjimmiltani herkkä ja olen pitkään pitänyt sitä puutteenani. Olen kokenut, että herkät, tilanteille ja ihmisille sensitiiviset persoonat joutuvat helposti sivuun, jolloin heidän ääntään ei kuulla. Joskus minusta tuntuu, ettei halutakaan kuulla. Äänekkäät ja itsekkäät pärjäävät paremmin. Mitä se kertoo yhteiskunnastamme?

Toisaalta herkkyydessä on hyvätkin puolensa. Koska se on niin monessa asiassa ollut itselläni aina esteenä ja haittana, on se myös ajan myötä kasvattanut sisua ja opettanut itsenäistymään. En enää juurikaan välitä, mitä muut minusta ajattelevat. Olen vapaa tekemään ja toteuttamaan itseäni niin kuin itse parhaaksi näen.

Lapset saatuani olen vähitellen pyrkinyt suuntaamaan herkkyyden itsetutkiskelun sijasta muihin ihmisiin. Kaikki eivät välttämättä tarvitse apua. Kaikilla ei välttämättä joka hetki ole murhetta tai ongelmaa tai ainakin he haluavat sellaisen vaikutelman antaa. Joillain on puolestaan niin kiire, ettei aitoja kohtaamisia synny, vaikka aihetta ehkä olisi. Heistä en huolehdi eikä minun tarvitsekaan. Mutta ihmisiä, jotka apua tarvitsevat ja pyytävät, autan mielelläni sillä jostain kumman syystä se tekee olostani levollisen ja onnellisen jopa. Tämä on tullut ilmi useasti tavallisessa arjessa niin pienten lasten kuin vanhustenkin kanssa. Olen kai luonteeltani erityisen auttamisaltis ja tietyllä tavalla uhrautuvainen.

Amos Pasternack kirjoittaa: 

Potilaan ja lääkärin kohtaamiseen potilas tuo sairautensa aiheuttaman ongelman. Hän hakee apua koska ruumis tai mieli on särkynyt ja ehkä hän sairaana tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Hänen sairautensa voi näyttäytyä lääkärille selkeästi tunnistettavin taudin oirein ja löydöksin, mutta kuvassa on aina mukana myös vaikeammin hahmotettavia piirteitä: epätietoisuutta, pelkoa, hätää ja kärsimystä. Lääkäri puolestaan tuo kohtaamiseen tieteellisen asiantuntemuksensa ja laajat tietonsa. Mutta nämä eivät aina riitä.

Paranemiseen tai kärsimyksen lieventämiseen tähtäävä hoito voi jäädä puolitiehen, ellei lääkärillä  ole lisäksi viisautta, oivallusta ja elämänkokemusta, joiden varassa hän voi ymmärtää potilaansa reaktioita ja tunteita. Terveys ja sairaus ovat hyvin subjektiivisia kokemuksia. Ne ovat myös vahvasti kulttuurisidonnaisia.

Lääkärit kohtaavat työssään elämän koko kirjon, syntymisen ihmeestä elämän loppumisen suruun ja kipuun, sairauden aiheuttamasta tuskasta ja kärsimyksestä paranemisen iloon.

Onneksi lääkäri voi kasvaa työhönsä ajan kanssa. En silti voi olla miettimättä, miten liika herkkyys ja myötäeläminen vaikuttaa lääkäreiden ja muiden hoitoalan ammattilaisten elämään. Herkkyyttä ei voi koskaan täysin poistaa itsestään. Sitä joko on tai ei ole. Olennaista lienee oppia tasapainottamaan ja erottamaan työ- ja kotiminä niin, ettei psyykkinen kuorma kasva liian suureksi. Mutta miten se tapahtuu käytännössä? Sitä en tiedä.

Lääkäriksi. K. Eskola, T. Haahtela, A. Pasternack & R. Pelkonen. Duodecim 2007.

En odota itseltäni liikoja tänä keväänä. Tavallaan kemian yo-koe jo osoitti, että vielä on paljon tehtävää jäljellä. Tyydyn siihen. Lisäksi minun on myös pakko ajatella realistisesti tätä elämää. En voi vain elää jossain kuplassa ja vannoa itselleni, että vielä mä onnistun. Nimittäin aina on se mahdollisuus, etten onnistu.

Käyn tänä keväänä toisessakin pääsykokeessa kokeilemassa, miten pärjään soveltuvuustesteissä. Tämä on paitsi hauskaa, kutkuttavan jännittävää ja toiveita herättävää, myös helpottavaa. Helpottavaa siinä mielessä, että minun ei ole pakko onnistua juuri lääkikseen pääsyssä - voin toteuttaa itseäni niin monella muullakin tavalla. Tuntuu hyvältä tajuta tämä ja sitä kautta lukeminenkin tuntuu taas himpun verran keveämmältä.

Muistetaanhan nauttia puurtamisen ohella myös auringonpaisteesta!

Onko sinulla vinkkejä, ratkaisevia näkökohtia, kokemuksia, suosituksia jommasta kummasta lääketieteellisestä?

Yksi merkittävä ero Tampereen ja Turun välillä on ainakin problem-based learning eli PBL, mutta omalla kohdallani kyseinen opetusmetodi ei näköjään auta päätöksen tekemisessä. Tilastot puhuvat sen puolesta, että Turkuun on Tamperetta alhaisempi kynnys päästä sisään, mutta ei tämäkään hetkauta suuntaan tai toiseen. Kääk!
 

edit.18.4.

Teinkin jo päätökseni ja kirjasin tietoni yhteishakuun. Taidan jättää kertomatta, mihin lopputulokseen päädyin, sillä loppujen lopuksi se ei ole teille lukijoille kovinkaan merkityksellistä. Nyt vaan laskuja, laskuja, laskuja.