Voisiko minusta tulla lääkäri? Kyllä. Enää pitää vain tuijottaa itseään tuimasti peiliin ja päättää: Minusta tulee lääkäri.

Tämä vanha hullu haave muistui taas mieleeni, kun imetin muutaman viikon ikäistä kuopustamme sängyllä ja tuijottelin tylsistyneenä kattoon. Jotta selviäisin toisesta kotiäitikomennuksesta edes jotenkuten järjissäni, on syytä kehittää jokin suunnitelma, tehtävä, älyllinen haaste, päämäärä. Lääketieteellinen.

Vaikka lukiossa luin pitkän matematiikan, fysiikan ja kemian, lakkasin jossain vaiheessa uskomasta itseeni ja tahkosin kurssit kohtalaisella keskiarvolla läpi. Kuitenkin biologiasta pidin aina ja kemiakin tuntui helpolta. Fysiikka vaati enemmän, mutta hyvä opettaja pelasti paljon. Vaikeinta oli matematiikka. Se oli todellinen inhokkini - ensimmäinen aineeni koulussa, josta sain kurssi toisensa jälkeen hylsyjä. Vertailin arvosanoja kurssikavereiden kanssa ja istuin uusinnoissa kynää jyrsien ja itkua vääntäen. Luovuttaminen tuntui yhtäkkiä hyvältä vaihtoehdolta. Jaha, minusta tuleekin humanisti.

Abivuonna yritin täyttää syntyneen tyhjiön jollain muulla kuin lääketieteellisellä. Revin kaavat ja laskut ja myin laskimen kaverille. Hain paniikissa opiskelupaikkaa sieltä täältä ja päädyin lopulta taiteiden tutkimuksen laitokselle. Viisi vuotta myöhemmin luovutin graduni tarkistettavaksi. Olin saavutuksestani ilmeisen ylpeä ja helpottunut mutta myös pettynyt. Keskinkertaisia arvosanoja, omituisia aineyhdistelmiä, pedagogisetkin jäi suorittamatta. Löytäisinkö ikinä paikkaani tässä maailmassa?

Nyt 27-vuotiaana kahden lapsen äitinä ja äitiyslomalaisena pähkäilen edelleen opiskelujen kanssa. Työllistyminen jo olemassa olevalla tutkinnolla on melkoisen vaikeaa ja tutkinnon täydentäminen kotipaikkakunnallamme vielä vaikeampaa, kiitos kapean tarjonnan. Jos pinnistän, ehdin hakea lääkikseen kaksi kertaa ja jos se ei tuota tulosta, en voi kovin pahoillani ainakaan olla. Tulipahan kokeiltua.

Muista, elämä on yllätyksiä täynnä.