Kun mies palasi isyysloman jälkeen takaisin töihin, olen ensimmäisiä kertoja tuntenut oloni todella epätoivoiseksi tämän projektin suhteen. Selaan Galenosta lauseen kerrallaan aina kun ehdin, mikä ei ole kovin usein. Olen jäänyt biostatistiikkaan junnaamaan. Tänään mietin, mikä se pieni e keskellä todennäköisyyden ratkaisukaavaa olikaan. Sitten muistin neperin luvun ja, ja... Whuum, ajatus katkeaa, kun esikoinen hihkuu: Äitiiii, tuu katsomaan mun junarataa! johon kuopus puolestaan parkaisee Äääää! vaikka olen juuri peitellyt hänet päiväunille.

Tämä on hullua, totaalisen hullua.

En ole käynyt salilla pariin viikkoon, vaan paennut vapaailtoinani perhettä kirjastoon ja lukenut Galenosta jopa kauppareissulla. Autossa. Parkkipaikalla. Kun ympärillä on aivan hiljaista. Korkeintaan viereisen auton keskuslukitus piippaa tai joku kolistelee ohi ostoskärryineen. Vilkaisen ympärilleni ja huokaisen syvään. Tämä on hullua, totaalisen hullua.

Joko kerroin, että olen hylännyt lukusuunnitelman. Paremman mielenterveyden puolesta! On päiviä, jolloin olen niin väsynyt, etten tiedä mitä teen. En ainakaan lue. Avaan jääkaapin oven, vaikka minun piti mennä vessaan. Laitan pesukoneen päälle, vaikka rummussa ei ole pyykkiä. Tämä on hullua, totaalisen hullua.

Tänään on ollut huono päivä.