Aika se juosta jolkuttaa, nyt on jo joulukuu. Ilmoittauduin ensi kevään YO-kirjoituksiin, mikä ajatuksena tuntuu hivenen ahdistavalta mutta tuo samalla paljon kaivattua lisäboostia lukemiseen. Olen viime aikoina huomannut, että jos lukeminen jää vähemmälle, annan sen itselleni helpommin anteeksi. Mistä tämä kertoo? Oliko tahti alussa liian kova?

Hyvähän kirjojen pölyyntyminen perheen yhteisen ajan kannalta on, mutta toisaalta pienikin breikki lukemisesta tuntuu siltä, kuin sahaisin itseäni jalkaan. Olen joskus lukenut keskustelupalstoilta, missä tahdissa muut lääkisehdokkaat etenevät, mutta siitä on tullut fyysisestikin niin huono olo, että parempi, kun asetan laput silmille ja keskityn vaan omaan tekemiseen.

Silmäilin lukusuunnitelmaa ja kaikesta lusmuilusta huolimatta etenen edelleen aikataulussa. Fysiikan kursseista puuttuvat enää Sähkö ja Pyöriminen ja gravitaatio. Kurssien tavaaminen on vähän kuin laskisi öitä jouluun... Näin ja näin montaa kirjaa enää! Aineesta ja säteilystä on puolestaan koe ensi viikolla. Saa nähdä, miten se menee. Olisi hienoa repäistä kokeesta täydet pisteet. Siihen tähtään, nyt kun aihealue ainakin itselleni oli yllättävän helppo.

Mutta takaisin angstailuun. Olen miettinyt, miksi kulunut marraskuu on ollut aivan karmeaa tahkoamista, ja tullut siihen lopputulokseen, että tapa, jolla olen kerrannut kemiaa, ei ole ollut paras mahdollinen. Yleensä opin asiat parhaiten, kun kirjoitan ne itselleni uudelleen auki. Sivutolkulla karmeaa käsialaa, mutta silti. Tällä kertaa se ei kuitenkaan ole onnistunut odotetulla tavalla. Paitsi että etenin muistiinpanoissa hitaasti, ehdin myös kaiken kirjoittamisen ja vääntämisen kuluessa unohtaa, mitä asioita olin jo kerrannut ja kirjoittanut ylös. Eräänä päivänä lopetin kirjoittamisen siihen paikkaan, kun huomasin, että kirjoitan sivulla 154 samaa asiaa mitä kirjoitin aiemmin sivulla 31. Elektronegatiivisuus ja ionisoitumisenergia, olisihan mun pitänyt ne muistaa! Mutta ihmeen helposti kerran päntätyt asiat näköjään unohtuu, kun rinnalla on läjäpäin muutakin luettavaa. Päätin, että ostan Otavan kustantaman ABI Kemian ja rustaan sen niin täyteen sivuhuomautuksia ja note padeja, ettei minun kirjoitusten alla tarvitse enää muihin kirjoihin koskeakaan. Luulen, että siinä säästyy paljon aikaa ja lyijyä. Miksi itse kirjoittaa kertauskirjaa kun sellainen löytyy kaupasta valmiina? Samaan syssyyn hankin vastaavan opuksen fysiikasta.

Lisää oivalluksia koin käydessäni eilen läpi vanhoja lääketieteellisen valintakokeita. Ihan turha arvailla, millainen ensi kevään valintakoe on, mutta se ainakin on varmaa, että ihmeellisen yksinkertaisia valintakokeissa aiemmin olleet laskut ovat olleet ja silti niin moni on kokenut ne vaikeiksi. Syitä tähän on varmasti monia, mutta jos kokeessa haluaa menestyä, neuvoisin, että lukiessa kannattaa keskittyä kaikkein olennaisimpaan ja yksinkertaisimpaan, kaavoihin ja niiden pyörittämiseen, keskeisimpiin teorioihin, esimerkiksi energiansäilymislakeihin jne. Ne jos haltsaa, pääsee jo pitkälle. Jotenkin on myös sellainen aaninki, että ensi keväänä vastaan tulee jokin valtava aineistotehtävä, samankaltainen kuin vuoden 2005 kokeessa esimerkiksi. Tämä nyt on ihan omaa spekulaatiota, mutta eihän sitä koskaan tiedä.

Tällaisia asioita kun miettii, saa kehitettyä itselleen valtavan ahdistuksen siitä, miten paljon luettavaa vielä on jäljellä puhumattakaan kaikesta kertaamisesta ja laskemisesta. Näkisittepä kirjapinon, joka mulla tällä hetkellä lojuu tuossa vieressä. Ei herran jumala!

Mutta "Eteenpäin", sanoi mummo lumessa.

tai

"Hyvää yötä", sanoi mummo, kun silmä puhkes.

Molempi parempi.