Olen luonteeltani syvästi empaattinen ihminen, joka ennemmin kuuntelee, myötäelää ja rohkaisee kuin on joukosta se, joka kaikkein mieluiten kertoisi itsestään jotain. Omien asioiden jakaminen voi tuntua kiusalliselta ja yhdentekevältä, mutta toisen kertomana pienimmälläkin asialla on jokin merkitys. Ehkä ihmiset aistivat minussa olevan kuuntelijan, sillä itse en juurikaan aktiivisesti hakeudu vastaanottavaan rooliin mutta silti jatkuvasti ajaudun tilanteisiin, joissa minulle vuodatetaan. Annan sen tapahtua, sillä se selvästi helpottaa useimpia ihmisiä.

Olenko lääkärin sielultani siis psykiatri vai sittenkin jonkinlainen mielenterveyshoitaja tai ystäväpalvelusta yksinäisen vanhuksen kotiin pelmahtanut vieras?

Tällaisia tällä hetkellä mietin. Ja muutakin. Lukeminen on taas vaihteeksi tuntunut väsyttävältä ja, mikä huolestuttavinta, myös uskomattoman kuormittavalta. Uuden tiedon määrä aivoissa räjäyttää pian tajunnan. Niinpä olen hairahtunut haaveilemaan muustakin kuin lääkärin työstä, mikä on puolestaan vaikuttanut motivaatioon ja pakottanut suuntaamaan voimavaroja ja kiinnostusta muunlaiseen näpertelyyn. Tykkään esimerkiksi tehdä kaikenlaista käsilläni, piirtää, valokuvata ja kirjoittaa...

Heikkoina hetkinä olen epäillyt, onko lääkärin ammatti sittenkään minua varten. Aina yön yli nukuttuani olen kuitenkin ajatellut, että syteen tai saveen, haluan yhä yrittää. Mutta puutunut olen. Kuin kala kuivalla maalla. Haukon henkeä, mutta mitään ei virtaa sisään eikä mitään virtaa ulos.

Mikä mahtaa olla puutumisen aste muilla lääkikseen pyrkijöillä?