Kun Little Miss Lawyer kommentoi aiempaan motivaatioaiheiseen kirjoitukseeni, että hän saa voimia urakkaan jakamalla urakan muiden kanssa (toisin kuin minä) jäin miettimään, miksi näin? Kieltämättä itsestäni tuntuu välillä hölmöltä, kun joku tulee kylään, ja ensimmäiseksi tarkistan, että muistinhan nyt varmasti kätkeä Galenoksen kaapin perälle. Aivan kuin pitelisin käsissäni suurta valtionsalaisuutta. Enkö sittenkään usko itseeni tarpeeksi?

Toinen on tottunut tekemään kaiken yksin ja toinen kaipaa tekemiseensä tausta- ja vertaistukea. Itse olen jostain tältä väliltä. Tämän blogin avulla jäljitän kollektiivista motivaatiota ja vertaistukea ja olen sitä jo saanutkin, kiitos kaunis kommenteista! Rehellisesti sanoen minun on vaikea uskoa, että tässä elämäntilanteessa edes saisin kovin suurta kannustusta muualta. Aina löytyy joku, joka ei ymmärrä eikä oikein haluaisikaan ymmärtää pyrkimyksiäni ja sellaiseen en halua tuhlata pienintäkään ajatusta.

Joku saa näyttämisenhalusta voimaa ja uskoa tekemiseensä, mikä on ihailtavaa. Negatiivisen kääntäminen positiiviseksi voimavaraksi ei onnistu kaikilta yhtä näppärästi. Windows wide open -mentaliteetilla on jotain tekemistä sosiaalisen jakamisen, sosiaalisen oppimisen ja ylipäätään sosiaalisella tasolla sitoutumisen kanssa. Minä kuitenkin tykkään porskuttaa omin nokkineni ja suorastaan häiriinnyn, jos joku tulee neuvomaan tai utelee: No, miten luvut etenee?

Olenko ainoa, vai onko meitä muitakin?

Aina on se mahdollisuus, että epäonnistun, mutta epäonnistumisen mahdollisuus ei kirpaise läheskään niin paljon kuin ajatus siitä, etten koskaan viitsinyt edes yrittää. Siitä minun opintomatkassani loppujen lopuksi on kyse.

Terveisiä orbitaaliviidakosta!