Mieheni on yksi elämäni suurimmista motivaattoreista. Hänen tapansa kannustaa on aika omintakeinen. Esimerkiksi eräänä iltana hän kinkkasi saunan jälkeen luokseni ja sanoi: Kun sä nyt olet melkein valmis lääkäri, niin voitko katsoa, mikä tikku mulla on jalkapohjassa. Tai kun Tampereen yliopistosta saapui kirje, jossa houkuteltiin mukaan pienten lasten rokotetutkimukseen, mies hiipi postilaatikolta taakseni, ojensi kuoren ja sanoi: Jaha, teidät on hyväksytty... Arvatkaa, säikähdinkö.

Mies on ainoa, joka tietää projektista. Muilta pidän asian visusti salassa, sillä en halua ulkopuolelta tulevia paineita yhtään sen enempää kuin on pakko. Miehellekin alleviivasin, että lukeminen on pelkkä harrastus (joopa joo) ja että kaikki, mitä lukemisesta seuraa, on plussaa (paitsi pääsykokeessa epäonnistuminen).

Todellisuudessa olen ajatuksineni pidemmällä. Olen jo lääketieteellisessä, opiskelupaikkani ansainneena ja voitontanssini tanssineena. Uutta intoa ja elämäniloa puhkuen viiletän aamuisin valkoisella pyörälläni luennolle ja tiputan matkalla lapset hoitoon. Meillä on uusi asunto uudessa kaupungissa, uusi alku ja uudet tavoitteet. Mielikuva minusta lääkärintakki ylläni on myös todella motivoiva. Tai yksi jakso Teho-osastoa illalla, kun kaikki muut ovat jo käyneet nukkumaan ;)

Tänään sain uutta puhtia siitä, kun luin Kemia 1:n viimein loppuun. Sen siivellä etenen Galenoksessa jo kuudenteen lukuun, mikä sekin tuntuu todella hyvältä.

Kuka tai mikä motivoi sinua lukemaan?