Ajoin autolla pitkin kaupunkia. Satoi kaatamalla, oli pimeää ja radiossa soi Tuure Kilpeläisen Pelko pois. Se oli niin koskettavaa, että itkin.

Minusta tuntuu, että olen ajautunut elämässäni taitekohtaan, joka kai jokaisella meistä on joskus edessä. Nyt kun minulla on nämä lapset, kaikki muu elämä on alkanut kuplia pinnan alla voimakkaammin. Aivan kuin pelkäisin kadottavani itseni. Kun päivät joskus kuluvat hitaasti, hätäännyn. Jos jään tähän, enkö enää pääse liikkeelle? Kadotanko itseni, jos en toteuta kaikkia unelmiani? Mitä jos epäonnistun?

Ja Tuure laulaa: Pelko pois, pelko pooois...

Huh huh. Tätäkö on kolmenkympin kriisi?

Ei mulla muuta. Hyvää yötä.