Olen pääsykoelukemisen lomassa miettinyt paljon lääkärin velvoitteita ihmisen kohtaamisessa sen sijaan, että kohdattaisiin ja "hoidettaisiin" vain se sairaus. Ihminen on kokonaisuus, jonka hoitamiseen liittyy myös humanistinen, ihmisläheinen puoli. Joskus mietin, olenko luonteeltani liian herkkä lääkäriksi, hoitajaksi tai mihin tahansa ammattiin, jossa ihminen lähestyy toista ihmistä hädässä ja/tai murheessa.

Jatkankin pohdintaa nyt samantien, kun olen saanut lapset ruokittua.

Niin, olen aina ollut pohjimmiltani herkkä ja olen pitkään pitänyt sitä puutteenani. Olen kokenut, että herkät, tilanteille ja ihmisille sensitiiviset persoonat joutuvat helposti sivuun, jolloin heidän ääntään ei kuulla. Joskus minusta tuntuu, ettei halutakaan kuulla. Äänekkäät ja itsekkäät pärjäävät paremmin. Mitä se kertoo yhteiskunnastamme?

Toisaalta herkkyydessä on hyvätkin puolensa. Koska se on niin monessa asiassa ollut itselläni aina esteenä ja haittana, on se myös ajan myötä kasvattanut sisua ja opettanut itsenäistymään. En enää juurikaan välitä, mitä muut minusta ajattelevat. Olen vapaa tekemään ja toteuttamaan itseäni niin kuin itse parhaaksi näen.

Lapset saatuani olen vähitellen pyrkinyt suuntaamaan herkkyyden itsetutkiskelun sijasta muihin ihmisiin. Kaikki eivät välttämättä tarvitse apua. Kaikilla ei välttämättä joka hetki ole murhetta tai ongelmaa tai ainakin he haluavat sellaisen vaikutelman antaa. Joillain on puolestaan niin kiire, ettei aitoja kohtaamisia synny, vaikka aihetta ehkä olisi. Heistä en huolehdi eikä minun tarvitsekaan. Mutta ihmisiä, jotka apua tarvitsevat ja pyytävät, autan mielelläni sillä jostain kumman syystä se tekee olostani levollisen ja onnellisen jopa. Tämä on tullut ilmi useasti tavallisessa arjessa niin pienten lasten kuin vanhustenkin kanssa. Olen kai luonteeltani erityisen auttamisaltis ja tietyllä tavalla uhrautuvainen.

Amos Pasternack kirjoittaa: 

Potilaan ja lääkärin kohtaamiseen potilas tuo sairautensa aiheuttaman ongelman. Hän hakee apua koska ruumis tai mieli on särkynyt ja ehkä hän sairaana tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Hänen sairautensa voi näyttäytyä lääkärille selkeästi tunnistettavin taudin oirein ja löydöksin, mutta kuvassa on aina mukana myös vaikeammin hahmotettavia piirteitä: epätietoisuutta, pelkoa, hätää ja kärsimystä. Lääkäri puolestaan tuo kohtaamiseen tieteellisen asiantuntemuksensa ja laajat tietonsa. Mutta nämä eivät aina riitä.

Paranemiseen tai kärsimyksen lieventämiseen tähtäävä hoito voi jäädä puolitiehen, ellei lääkärillä  ole lisäksi viisautta, oivallusta ja elämänkokemusta, joiden varassa hän voi ymmärtää potilaansa reaktioita ja tunteita. Terveys ja sairaus ovat hyvin subjektiivisia kokemuksia. Ne ovat myös vahvasti kulttuurisidonnaisia.

Lääkärit kohtaavat työssään elämän koko kirjon, syntymisen ihmeestä elämän loppumisen suruun ja kipuun, sairauden aiheuttamasta tuskasta ja kärsimyksestä paranemisen iloon.

Onneksi lääkäri voi kasvaa työhönsä ajan kanssa. En silti voi olla miettimättä, miten liika herkkyys ja myötäeläminen vaikuttaa lääkäreiden ja muiden hoitoalan ammattilaisten elämään. Herkkyyttä ei voi koskaan täysin poistaa itsestään. Sitä joko on tai ei ole. Olennaista lienee oppia tasapainottamaan ja erottamaan työ- ja kotiminä niin, ettei psyykkinen kuorma kasva liian suureksi. Mutta miten se tapahtuu käytännössä? Sitä en tiedä.

Lääkäriksi. K. Eskola, T. Haahtela, A. Pasternack & R. Pelkonen. Duodecim 2007.