Tällä hetkellä kertaan ihmisbiologiaa. Hormoneja ja hermostoja lukiessa huomaan, että olen kahlannut nämä jutut aikaisemminkin, viimeksi siis tammikuussa, mutta eivät ne minnekään pitkäkestoiseen muistiin ole ainakaan siirtyneet. Tämä lääkiksen pääsykokeeseen lukeminen on vihoviimeistä kertaamista. Toivotontakin tavallaan, sillä perheen takia en voi täysillä puurtaa aamusta iltaan. Pakko myöntää, etten kyllä jaksaisikaan. Joinain iltoina olen vain suosiolla maannut sohvalla ja katsonut miehen kanssa televisiota.

En odota itseltäni liikoja tänä keväänä. Tavallaan kemian yo-koe jo osoitti, että vielä on paljon tehtävää jäljellä. Tyydyn siihen. Lisäksi minun on myös pakko ajatella realistisesti tätä elämää. En voi vain elää jossain kuplassa ja vannoa itselleni, että vielä mä onnistun. Nimittäin aina on se mahdollisuus, etten onnistu.

Käyn tänä keväänä toisessakin pääsykokeessa kokeilemassa, miten pärjään soveltuvuustesteissä. Tämä on paitsi hauskaa, kutkuttavan jännittävää ja toiveita herättävää, myös helpottavaa. Helpottavaa siinä mielessä, että minun ei ole pakko onnistua juuri lääkikseen pääsyssä - voin toteuttaa itseäni niin monella muullakin tavalla. Tuntuu hyvältä tajuta tämä ja sitä kautta lukeminenkin tuntuu taas himpun verran keveämmältä.

Muistetaanhan nauttia puurtamisen ohella myös auringonpaisteesta!